Demilitarized Zone

No niin, josko tämä nyt olisi viimeinen päivitys Soulin reissun osalta! Perjantaiksi olin tosiaan varannut hostellini kautta reissun DMZ:lle. Reissu kustansi 87 000 wonia, elikkäs pikkusta alle 60 euroa. Hintaan sisältyi lounas ja nouto hotellilta, joten sinällään ei kovinkaan paha. Yhdeksältä aamulla minua tultiin oikein nimellä hakemaan, ja oma kuski heitti minut keskustassa sijaitsevaan Lotte-hotelliin. Siellä multa tarkastettiin vielä passi ja noin puolen tunnin odottelun jälkeen päästiin hyppäämään bussiin ja matkaan. Meitä oli 5 länkkäriä (jenkkipariskunta ja jenkkimiehet) ja loppuporukka olikin sitten japanilaisia, mistä johtuen meillä oli kaksi opasta, englantia ja japania puhuvat.

Matkan kohteena oli siis Demilitarised Zone, eli noin 4 kilometria leveä rajalinja Pohjois- ja Etelä-Korean välillä. DMZ sijaitsee suurin piirtein 38. leveyspiirin tasolla. Raja on about 250 kilometria pitkä, ja se on maailman vartioiduin raja-alue. Opas sanoi että virallista tietoa siitä, paljonko Etelä-Korean sotilaita on valmiudessa, ei ole julkistettu, mutta noin miljoonan sotilaan pinnassa mennään. Ja siitä voi varmaan arvailla että P-Korealla on ainakin saman verran toisella puolella odottamassa. DMZ:n sisälle on mahdollista päästä vain järjestetyllä retkellä, ja retkelle pitää ilmoittautua 48 tuntia aiemmin koska nimilista menee tarkistettavaksi.

Alkumatka keskustasta moottoritielle oli hieman ruuhkaisa, ja aikaa sai kulutella katselemassa ”maisemia” ja kuuntelemalla japanilaisoppaan jutustelua. Matkaan ensimmäiselle pysäkille meni reilu tunti, vaikka rajalinja itsessään onkin vain 60 kilometrin päässä Soulista. Moottoritien vieressä meni lähes koko matkan ajan raja-aita, ja noin 50-100 metrin välein oli aina uusi vartiokoppi, jossa oppaan mukaan on öisin täysi päivystys. Moottoritie oli leveä, jotta sotatilan alkaessa armeija olisi nopea kuljettaa rajalinjalla. Toisaalta leveä tie mahdollistaa myös vihollisen nopean etenemisen, ja siitä syystä tien varsilla oli nähtävissä esteitä joita pystytään tarvittaessa laittamaan hidasteeksi. Siellä täällä oli myös ”teko”siltoja teiden ylitse, jotka pystytään nopeasti räjäyttämään tien sulkemiseksi.

Matkalla rajalle, kuvassa näkyy vartiotorni.

Ensimmäinen pysäkkimme oli Odusan Unification Observatory, jossa oli kaikenlaista näyttelyä liittyen Pohjois-Koreaan. Aikataulumme tosin oli aika tiukka, joten opas juoksutti meidät näyttelyn lävitse pohjois-korealaista koululuokkaa muistuttavaan tilaan jossa meillä oli mahdollista esittää kysymyksiä P-Koreasta karanneelle naiselle. Naisen tarina oli järkyttävää kuultavaa, salaisesta paosta ja päivien kävelystä rajajoelle, josta uiminen Kiinan puolelle, jossa nainen myytiin vaimoksi kiinalaiselle miehelle. Erinäisten mutkien kautta nainen oli päässyt Etelä-Koreaan ja odottaa nyt josko saisi tämän vuoden loppuun mennessä Kiinassa synnyttämänsä lapsen itselleen.

Tähän väliin, tiedostan että Etelä-Korea harjoittaa vahvaa propagandaa kuten pohjoinen naapurinsakin, mutta tuon pohjois-korealaisen naisen tarina oli sen verran järkyttävää kuultavaa, että sai minut ainakin hetkellisesti hylkäämään ajatuksen Pohjois-Koreaan matkustamisesta. En halua tukea matkustamisellani sellaisen valtion toimintaa, joka kohtelee kansalaisiaan tuolla tavoin. Tietysti en voi olla varma puhuiko nainen totta, käänsikö tulkki asiat kuten nainen kertoi, mutta kaiken kaikkiaan eri pakolaisten tarinat kuulostavat kovin samanlaisilta, enkä usko tuossa nyt kovin paljon satuilua olevan. Totta kai keskustelussa korostettiin vielä kuinka Etelä-Korea myöntää tietysti täyden kansalaisuuden ja asunnot ja rahaa ja ties mitä muuta pohjois-korealaisille veljilleen ja sisarilleen, joten tietysti näkökulma oli värittynyt. Mutta kaikesta huolimatta silmiä avaava kokemus.

Odusan Unification Observatory

Luokkahuone ja oppaamme. Huomaa liitutaulun päällä olevat Suuren ja Rakastetun johtajan kuvat.

Tämän jälkeen piipahdimme observatorion katolla, josta saimme tiirailla pohjoiseen oppaan selittäessä rajajokien asettautumisesta suhteessa maisemaan, miten raja kulkee missäkin kohtaa ja kuinka pohjois-korean vakoojia yrittää uida joen ylitse päästäkseen etelän puolelle. Heidät tietysti ammutaan… Katolta siirryimme auditorioon jossa meille näytettiin lyhytfilmi, joka kaikessa korneudessaan enemmänkin nauratti kun kosketti. Kuvissa näytettiin p-korealaisten ruumiita ja taustalla soi Taru Sormusten Herran paha nousee- musiikki ja lopussa tietysti Enyan May it be, ja vaikka kuvat ja tiedot olivatkin periaatteessa järkyttäviä, tätä propagandapläjäystä ei voinut kovin tosissaan ottaa. Pikaisesti saimme vielä vilkaista näyttelytiloja ennen bussiin siirtymistä.

Joen toisella puolella Pohjois-Korea.

Korean niemimaan kartta ja tärkeimmät kaupungit.

Malleja pohjois-korealaisista puvuista.

Seuraava kohteemme oli Imjingang jossa kyydissämme ollut jenkkipariskunta jäi pois ja 5 uutta länkkäriä nousi tilalle. Näimme Bridgen of Freedomin ja pääsimme vähän lähemmäksi raja-aitaa, mutta siinäpä tuon paikan merkittävyys. Seuraavana ohjelmassa oli lounas, jossa juttelin amerikkalaisen vanhemman herran kanssa ja joka oli kovin kiinnostunut siitä mitä mieltä minä olen EU:n tilanteesta nyt ja uskonko EU:n hajoavan. Ja muita tuollaisia helppoja kysymyksiä… Ruuaksi oli paikallista erikoisuutta bulgogia, joka oli todella hyvää! Pääsin myös käyttämään metallisia syömäpuikkoja, selkeästi hankalemmat käyttää kuin puiset vastineensa.

Vapauden silta.

Taustoja.

Aitaan kiinnitetty.

Aitaa Freedom Bridgen vierestä.

Vasta lounaan jälkeen pääsimme itse alueelle, ensin ylittäen sillan joen ylitse jossa passimme tarkastettiin ja jonka jälkeen kuvaaminen ilman lupaa oli kielletty. Pienen ajomatkan jälkeen saavuimme Camp Bonifakseen, joka on YK:n hallinnassa oleva alue, vaikka sijaitseekin Etelä-Korean maaperällä. Aluksi meidät johdatettiin rakennukseen, jossa näimme lyhyehkön powerpoint- esityksen JSA:sta (Joint Security Areasta) ja jonka jälkeen kirjoitimme paperin, jossa annoimme vastuuvapauden YK:lle mikäli meidät vaikka ammuttaisiin. Tämän jälkeen vaihdoimme YK:n omaan bussiin jossa jokainen sai rintaansa kyltin joka kertoi meidän olevan YK:n vieraita. Bussissa kuuli kaikenlaista pientä tietoa, kuten sen että DMZ:llä sijaitsee maailman vaarallisemmaksi tituleerattu golfkenttä, johtuen siitä että 3-reikäistä golfkenttää ympäröi (tai ainakin aiemmin ympäröi) miinakentät.

Ajomatkan aikana opas kertoi muun muassa alueella sijaitsevasta Daesongin kylästä, jonka asukkaat ovat vapautetut veroista ja armeijasta, jonka maanviljelijöillä on noin 3 kertaa enemmän maata viljeltävänään kuin keskimäärin Etelä-Koreassa maanviljelijöillä ja jonka asukkaiden lapset saavat mm. ilmaisen koulutuksen. Haittapuolena onkin sitten että alueella pitää oleskella 240 päivää vuodesta ja varustautua siihen, että kotona on oltava tiettyyn kellonaikaan kun sotilas tulee kiertämään taloissa. Unohtamatta tietenkään sitä seikkaa että kylä sijaitsee DMZ:n alueella, melkein Pohjois-Korean rajalla.

Myös Pohjois-Korean puolella on samantyyppinen kylä, mutta sitä kutsutaan propagandakyläksi, sillä kylässä ei oikeasti asu ketään. Aiemmin kylästä myös toitotettiin kaiuttimien avulla ympäri vuorokauden pohjois-korealaista propagandaa, mutta lopulta kaiuttimien käyttö lopetettiin, ilmeisesti sähköpulan vuoksi. Kylässä sijaitsee myös ”maailman korkein lipputanko”, 160 metrinen, jossa Pohjois-Korean lippu liehuu näkyvästi myös Etelä-Korean puolelle.

Lopulta pääsimme sitten JSA:lle jossa meidät ohjattiin bussista pois parijonossa ja kävelytettiin erään rakennuksen lävitse. Tässä vaiheessa voisi mainita että alueelle mennessä on joitain rajoituksia vaatetuksen suhteen, rikkinäisiä farkkuja tai minihameita ei hyväksytä. Syyksi sanotaan se, että Pohjois-Korea voisi käyttää turistien vaatteita propagandaan jossa väitetään Etelä-Koreassa asioiden olevan niin huonosti, että ihmisillä ei ole rahaa kunnon vaatteisiin. Myös varvastossut oli kielletty, sillä kengillä olisi kyettävä juoksemaan mikäli jotain odottamatonta sattuisi.

Toisella puolella näkyikin sitten se mitä oltiin tultu katsomaan, eli Pohjois- ja Etelä-Korean välinen raja. Pysähdyimme joksikin aikaa tuijottelemaan rajan toista puolta ja rajalla olevia rakennuksia. Pian meidät kuitenkin paimennettin yhteen sinisistä rakennuksista, joissa pääsimme sitten visiteeraamaan myös virallisen rajan toisella puolen, joten olen nyt sitten käynyt Pohjois-Koreassa! Ei siellä kovin montaa minuuttia tullu vietettyä, mutta pääsinpä kuitenki käymään. 😀

Siinäpä se, Pohjois-Korea näköetäisyydellä!

Siinä tökötän P-Korean puolella, Etelä-Korean sotilaan vieressä!

Tuossa itse raja. Oikealla etelä, vasemmalla pohjoinen.

Nopeasti meidät sitten paimennettiin taas takaisin bussiin, jonka jälkeen pääsimme tekemään pienen kierroksen alueella bussin kyydissä. Kuvia sai ottaa aina kun opas kiljaisi, ja sitten kaikki tietysti velloivat ikkunoissa kameroiden kanssa. Pysähdyimme hetkiseksi Bridge of No Returnin eteen jossa opas kertoi vähän taustoja sillasta, eli kuinka Korean sodan jälkeen sillan kautta vaihdettiin sotavankeja, ja esimerkiksi monet pohjoisen vangit halusivat jäädä etelään, mikä heille sallittiin. Takaisin menneillä ei kuitenkaan ollut paluuta, koska pohjoisen puoleltahan ei ole vapaata liikkuvuutta ollut sodan jälkeen.

Bridge of No Return

Tuolta suuntailimme sitten takaisin Camp Bonifakseen jossa luovutimme vierailijakortit takaisin, ja saimme tehdä ostoksia matkamuistomyymälässä. Mulle mukaan tarttui siis jo nuo edellisessä juttussa näkyneet t-paita ja Panmunjon- merkki. Oppaamme osti pohjois-korealaista mustikkaviinaa joka on kuulemma tosi hyvää. Itse jätin hinnan takia väliin. Takaisintulomatka meni torkkuessa, alkumatkasta oppaamme vielä tosin kertoi kuinka vaikeaa etelä-korealaisen on päästä käymään rajalla. Mm. hakemus on tehtävä puolta vuotta etukäteen ja ryhmässä on oltava vähintään 30 henkeä. Koska oppaamme ei puhunut mikkiin, mulle jäi vähän epäselväksi miksi näin on, mutta ilmeisesti se liittyi siihen että koska sukujen jäseniä on molemmin puolin rajaa, uhkaavan tilanteen sattuessa ei olisi täyttä varmuutta miten ihmiset käyttäytyisivät, tottelisivatko määräyksiä yms. Oppaammehan oli kyllä korealainen, mutta yhdysvaltain kansalainen, mistä syystä hän pystyi meitä opastamaan.

Reissu päättyi kuuden aikaan Lotte-hotellille, ja kaiken kaikkiaan kokemusta voi pitää erittäin onnistuneena! Harmillisinta oli ehkä se, että bussissa kaikesta oppaan puheesta ei saanut selvää, mutta suurimmasta osasta nyt kuitenkin. Onneksi lähdin tuonne, kyllä tuo oli sellainen once in a lifetime- juttu!